Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi. Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla pyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos jaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa lopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi näytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman ulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole onnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt koetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä tarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin paikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten, jos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla äänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu ottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän tai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät tavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän kyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin siedettävään paikkaan.
Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.
Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä, varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten muistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa yksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien joukossa.
Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa. Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja» ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä luokan ravintolaan hyvänsä.
Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso! Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo päästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin me sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa nyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että en vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso! Mielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta olisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi. Lähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella, ennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna pari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen pikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville, mutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt me kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää mustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat mustuneet? Ei olisi ihmekään!
Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita: jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää hän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja. Melkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti ulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa piiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista kieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan kielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän useimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän juutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota heti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä tietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita, kaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko vuorokauden.
Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen. Miksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.
Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten näkyvissä.
Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia, kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri sen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset, jotka sanoivat että naturalia non sunt turpia (luonnollinen ei ole häpeällistä).
Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja, niin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista, jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla tarjota.