Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin vertauskuvallista?
Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän minä mainitse mitään nimiä.
Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:
Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein.
— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla?
Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:
— Piiiiiiiiiiii… siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.
Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä ollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi, että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla ja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme. Tuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.
Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo, sattuuhan sitä!
* * * * *