Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki. Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä. Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle) sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —, milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v. 1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.
Ja sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän vielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion kuumuutta?
Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja yritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade lorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin rupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo olla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla, mutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla ja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta kuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.
Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten vasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi. Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.
Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi. Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken italian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi kosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa makua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan sen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi, joten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän on sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi.
Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin, jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä», vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan.
Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin, ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin, joka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen pahuuksissaan pakkaa vääntämään).
Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri. Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.
Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin, joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan. Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.