IKUINEN KAUPUNKI.
Genovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee liika-asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman kilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna varsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan. Rata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin keimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja lumoavia merimaisemia.
Meillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta koska ilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi Roomaan, pyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä junasta, joten nyt sitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus.
Juuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin. Sysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet matkustajan jo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien armeija, jota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on helpompi taistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen. Hotellien palvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan yksinäinen, aivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että saa lopulta matkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman läheiseen täyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi. No, mitäpä tässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys maksoikin kaksikymmentä liiraa.
Huone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa kuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä viileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen mielestä täysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään höykösen pölähtävää.
Avaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä on näköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan katuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan iloinen pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin satutte olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä ennen kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä isäntäväelle! Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa muistossa. Niin, ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta kuin onnea matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu roomalaisessa kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin!
Tietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä. Siellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan ottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa pidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on oikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin kantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka minä sitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan. Muuten luvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin »pinhuusiin» joutuisi.
Roomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu sentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos aiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen puuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys. Sinä alat uskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa. Parasta on siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin »excursioneihin». Minä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä ollenkaan kadu kauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään minulta nimenomaan, olenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä omallatunnolla ja aivan italialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä, kyllä, kyllä). Välimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan autoilla, ja samalla sinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan kätevyyttä. Minusta näyttää, ettei täällä ole minkäänlaista liikennejärjestystä, vaan saa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen vapaaseen reikään. Ja siinä ne pojat vain pyörittelevät autojaan yhdellä kädellä — väliin parilla sormellakin — vilkkaan katuliikenteen lomassa. Alussa sinusta näyttää tämä meno hiukan hirveältä, mutta pian luovutat kalliin persoonasi aivan rauhallisena Massimon tai Giulion huostaan. Meillä Suomessakin alkaa olla autoilijoita paljon enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että se on sellaista laiskan virkaa. Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka tuskin ovat erikoisen ihastuneita työhön, antautuvat tähän ammattiin niin perusteellisesti. Sitäpaitsi auton tratin kääntelemisessä on jotain samanlaista kuin posetiivin vääntämisessä, mikä seikka myöskin puolestaan selittänee masssimoitten ja giulioitten taitavuuden. Luontohan meissä kaikissa puhuu.
Kiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee retkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on vanha ukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina sateenvarjo mukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja taivas on oikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa innostunut, vaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin ehkä yksityisenä oppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua niitten leivissä. Hän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan murteellista ja vähän sopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta silti täysin ymmärrettävää saksaansa. Kirkoissa madaltaa hän ääntään ja vaipuu eräänlaiseen hartauteen, mutta ei sentään unohda kehoittaa antamaan juomarahaa vahtimestareille, jotka seisovat pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa vakuuttaa mahdollisimman moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko on kaikista maailman kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein ja Lateranikirkko vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan astuinta käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan Pilatuksen talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen, vaipuu hän miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan polvillaan joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin —, lukee rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa olevaa lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain pieni lasi keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä meno herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan oppi-isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen huomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas niin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla näyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä hävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta. No, hän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa Roomassakin on siis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy kukoistavan heidän myöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on löytänyt tiensä myös tänne pohjolaan.
Niin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on joukko painovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt lukuun satakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä mahtunut mainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet mainitsevat siihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan saunassa kuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin on ehkä vähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on ollut suurempi kuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin poikasena tuntui hirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet kauhean ihastuneita saunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni rakentanut kylpylöitä. Nämä nykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät pelkäävän vettä.