Voipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen loistonsa raunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet myllerrykset ovat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus, mikä varsinkin keisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja ponnistuksilla, lepää nyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten valloittajien mukana kulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä valloittajat eivät ole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset ole itsekään lähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina. Milloin on vanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä kokoelmat, milloin ovat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin — säälimättä ottaneet rakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista. Valtio on liian myöhään laskenut suojelevan kätensä historiallisten muistomerkkien ylle ja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa. No, siihen on kai syvimpänä syynä ollut Italian onneton pirstoutuneisuus. Yhtenäinen Italiahan on vielä niin kovin nuori.
Mutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän kuin millään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin huonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan Rooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin että monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma keisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja vissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella, entisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin jättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja Circus Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka ja pari suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin eloon mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000 roomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi halajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin muinaisten roomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet pakanallisten temppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen syrjässä olevaa Caligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä muistuttaa sadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista vuosisataa sitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta menet vielä yhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin sveitsiläisten kaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen valtavuuden ääressä ja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus sentään kyennyt kokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa pimeydessäkin pitänyt. Käyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa, ihastelet sitä tavatonta rikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut hetkeksi sen tunnelman valtaan, että tällaista pitää antaa uskonnon ihmiselle, jos sen kerran on oltava olemassa: siinä pitää olla komeutta, juhlallisuutta ja tunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat näistä unelmista, kun kesken kaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa sinulle kätensä: signor, antakaa almu! Hyvänen aika, niitähän on, raukkoja, koko kirkko ja sen edusta täynnä. Miksi tämä, kun yksi kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä jalokivi riittäisi poistamaan noitten ihmisten nälän ja kurjuuden pitkäksi aikaa. Hekin, nämä almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa syntejänsä anteeksi. Mitähän ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei heillä ole varaa edes elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö juuri tämänkaltaisten ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi olla… Ajat autolla muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa katakombeille, jossa vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia, ja kuuntelet hänen selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta. Hän on nuori, noviisi vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa puheessaan viljelee paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on siellä samalla kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren munkin ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset… kuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen kärsimyksistä?… Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon kappelissa marmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan mukaan on jäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin kanssa, laskeudut kapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun luolahuoneeseen… Niin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa renessanssi ja uudemman ajan luomukset…
Mutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma.
Olen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä hyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat elein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista rotua kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä sordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt kumminkin. Joku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa, mutta muut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä johtuu arvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten muistojen ympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että todellakin ovat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä johdu. Rooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se säilyttää nykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan enimmän Rooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen vuosikymmenen tuote, Vittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki voittajamaissa muodissa olevine tuntemattoman sotilaan hautoineen, kuuluu jo maksaneen valtiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa, eikä se vielä ole suinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu Roomassakin Italialle yleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten kasvoilla lähemmin tarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista näivettyneisyyttä ja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen hallitusjärjestelmä, josta vieras muualla näkee niin vähän merkkejä, leimansa pääkaupunkilaisiin? Ainoastaan kerran minä näin roomalaisten innostuvan. Se sattui oopperassa Puccinin jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin» esityksessä. Silloin puhkesivat joka väliajalla suorastaan haltioituneet suosionosoitukset ja Puccini-vainajakin taisi saada muutamia eläköön-huutoja. Mutta muuten istuvat pääkaupunkilaiset teattereissa, vieläpä kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät iloa ja riemua, yllättävän totisina.
Roomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä vippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle myydään vaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja -kortteja, sanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on kuin vilkkilän kissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta annetaan tavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä. Kauppa käy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla. Roomalainen kaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen synnyttämän hartauden kestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti katolinen selviytyy polvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää vajonneen sieluineen päivineen, pettämään lähimmäistään.
Tietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja taidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta rupeaa tuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten kaikkialla legio — tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään ymmärräkään, ja on kärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista ei tahdo selvitä muuten kuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät ymmärrä sinun »selvällä» italialla lausumaasi kieltoa.
Italia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin, verottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä, elätyttää juomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää tuhannet kaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat edustaa nämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka monetta päivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja väristäkin. Joku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää mukanaan kahta lastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava. Se on aina äidin käsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista vähän vanhempaa kädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi kourassa muina miehinä. Mahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö äiti raski luovuttaa sylilastaan kovakouraisemman isän huostaan? Miten tahansa, mutta saisi tuo laiskimus edes hoivata vanhempaa vesaa.
Koetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat puhuvat. Korvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet, mutta sitten kuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa mitään selvää. Mitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta muuten kylläkin ihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia pareja, jotka eivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne sellaiset matkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen toisensa. Tuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat vielä niin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän lähelleen takaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen livertelevät. Mutta huomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä yritän lähestyä, vaikka olen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin suinkin mahdollista. Kerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä takaapäin — meitä sattuu silloin olemaan kolme suomalaista samassa matkassa. Lopulta minä kuitenkin pääsen niin lähelle, että kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo, vai sitä sorttia. Mutta miksihän ne meitä niin pelkäävät, eihän me otettaisi osaa heidän onnestaan?
Suomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä italialaisen matkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi veljestä — olkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä poikia, lähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat myöhään. He koettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle mahdollisimman vähän vaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään aikaan karhuta edes vuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja huomautettiin maksusta, niin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että he ovat suomalaisia parooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä kotimaastaan. Lopulta isäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä aatelismiehistä ja sai suureksi kummakseen kuulla, että Suomen ritarihuoneessa ei tunneta sellaista vapaaherrallista sukua. Nämä olivat siis vähän samaa mallia kuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka Suomen lyhyen »kuningaskunnan» aikana ehti painattaa saksalaisiin nimikortteihinsa: H.M. Suomen kuninkaan hovioopperalaulaja. No, paroonit hävisivät sitten muille markkinoille, tietysti loukkaantuneina sekä rahalähetyksen viipymisestä että heidän suvulleen Suomen ritarihuoneessa osoitetusta ilmeisestä halveksumisesta. Kaikessa tapauksessa he olivat kuitenkin eläneet kuin paroonit.
Mutta Lassi Markkulainen (tämäkin nimi väärennetty asianomaisella luvalla) ei ollut mikään parooni. Hän oli vain runollinen nuorukainen, joka oli saanut italiankuumeen ja lähtenyt sitä parantamaan Roomaan. Ensimmäisenä päivänä oli hän kulkenut kaupunkia ristiin rastiin, poikennut tavallista useammin ravintoloihin — ne kun lekotelevat niin viettelevinä siinä ihan tien varrella —, juonut chiantia lasin siellä toisen täällä, tullut vihdoin kierroksellaan Pietarin kirkon edustalle, tuntenut iloisen hykäyksen rinnassaan ja huudahtanut ääneensä: