No, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka kulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset rakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän siinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä käytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen sitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen kuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka ihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi:
— Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista.
Mutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen — kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä ovat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on tullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me ansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme käyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että tää on viimeinen taisto…! No niin, kun me kunnialla selviydymme kantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita, jotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista vuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata kysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa vuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla kärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on koulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta vain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se ei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka me on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta nuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se tekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei… Osaako pappa lukea numeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen koneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy kohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut tavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin ajurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa viisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä ollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti kirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli on ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se on muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja se lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi on Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin nimellä varustettu suomenkielinen suosittelu.
Apropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä matkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa selvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa. Sivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa, mutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella. Sellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan puhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin näistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä Pietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin ulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa, oletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin pahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään eroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta olympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle paikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä pitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten.
Mutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua… Mennäänpähän nyt kävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan) seutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin). Siellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta inhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa sekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on niin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät sinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan valokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen antama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä kauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt on, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka valmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin takkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi.
No, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää. Mutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia, jossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä sinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen Pompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä päästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin Umberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun siinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää sinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja muualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee savukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi taas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan päässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja nyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan.
Sinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla ahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit esittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku nainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla — kysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja se merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni!
Kadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa loikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman sisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle kaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi.
Uni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua ilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia!
* * * * *