Kirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa suurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin ihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat.
Kiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa. Tuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka koettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori tyttö… Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä. Tämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat ammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten vielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea vapaasti ja tehdä havaintojani.
Siivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka tähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta enää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa myydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä. Tietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja ihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone, ehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä istuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään, taustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä leikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon. Kuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin mukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla verstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä suutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla alalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että Napolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja millaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen, järjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran.
Harppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani mukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja putoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää tällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan huonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota isänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen, vai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan: tyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan. Mikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla kulkeville?
Ihana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä, kuolisivat nuo ihmiset pian likaansa.
Tulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää sen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja, ihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä hyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa.
Taas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä käy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta kuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää.
Pois tästä pesästä, tähän tukehtuu!
* * * * *
Caprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä yleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai ovatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin?