Lähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan. Laiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan, mikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan kuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen kimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan ankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin olivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään väljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan sinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei nytkään ole kaunis.
Kun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin merta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen siinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun alkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah hattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se taas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan laskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole nämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva on pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito savolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja humisevien petäjikköjen pariin.
Pysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla kukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat ulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon kauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta ja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä hotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin lastia.
Torquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle kallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva kääntyy Capria kohti.
Tällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin. Luonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen luola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta, ja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin läpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää koskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen. Mahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon? Sanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan.
Capri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä meren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee viiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä siis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta voin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni.
Käydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia näköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin aava meri.
Caprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla ihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä asukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he ovat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi!
Jolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat y.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen nautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen oleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen rauhaan.
* * * * *