Vanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku poikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti kaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan niitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat vajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan.

Minä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr. tuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin.

Tästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta kaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten kautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman vallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut suurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat jäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja sopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa siirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua erottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi kaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen aamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle johonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on eletty toisenlaista elämää kuin nykyinen.

Niin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen ehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja mausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me paljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen kohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja lentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä ennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä roomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon »nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa oli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä säilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset ovat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää ihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu verraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin arkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla yleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin nykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä »pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon siirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein kiistämätön.

Opas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään kevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset miehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten »hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä. Opas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin, jonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus. Kaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen ankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä oppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella tavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on kyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on katsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti! Sellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa.

Luullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld! Lapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän palatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan poikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole tehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut omalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme.

»Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on epäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja salasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen aikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja ennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa kulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin korkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja taiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein samassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme useinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita.

* * * * *

Caprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa nousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan maksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain, mutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies nyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa kukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken Vesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee kolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella alalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen ja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi tuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta.

Siinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja loppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän minuutin kävelymatka kraaterille.