Useimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää laakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi jonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole luottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin suulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen läähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen möyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy korkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin.
Mielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana tästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään »Herran vihaa».
Mutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana hotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella harvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta — niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä kiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä nostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele vaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän peltonsa hedelmällisiksi.
* * * * *
No, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta Suomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen sattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä minä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta hämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja päätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan.
Käynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla. Ovesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla puolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä huoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon, jota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä hän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen selville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin nenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan. Kymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän tehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen sihteerin laita lienee… Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun uudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon juovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon… Pölyä on sielläkin ja muutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti?
Sitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi kirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän perästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat tietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden…
VII.
JÄLLEEN POHJOIS-ITALIASSA. — FIRENZE JA VENETSIA.
Sinne jää Napoli puolen yön aikaan huutamaan, huitomaan ja hakemaan vieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun puolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta jos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa, kuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle. Se ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli hyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi istuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies, mutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen.