On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa — se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin »venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan. Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa, jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan; sen täytyy olla Venetsiassa itsessään.
Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä. Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit, joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä Italiassa ensi kertaa petetä.
Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan 105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450, toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.
Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin korkeintaan gondolilla.
Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten matkustajien runsasta kestiystävyyttä.
Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin, joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen, joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.
Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään. Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan. Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.
Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.
Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään, jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen, sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.
Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä ei hän sentään ole ihan noin ruma.