VIII.
ITÄVALTA JA TSHEKKO-SLOVAKIA.
Nyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen valtakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä Itävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa pistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen, ja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa loistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka matavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi melkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet antavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse. Vuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka tapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin lumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä ja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat kuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen ominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse. Se Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos.
Vaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä ollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen (Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja arvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin hermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin. Unkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani varoitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten tyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä välttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta matkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on käännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt Europpa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen sivistyksen laita oikeastaan on?
Ja sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta. Isännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti väärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla asemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on siviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies käväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja katselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt tässä olisi!
Minä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he olivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään riikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita ja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut huomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen on ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut kahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä, vaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä iloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä, mutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun toisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut», mutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan ole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen valtakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä »läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen liittolaisensa kuin vihollisensakin.
Vuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta se on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet, junan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia laaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian puolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on vieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia, usein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja vedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat.
Ja kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei roskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla. Asumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin havaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan saanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle maaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä oikeata maaelämän suloa.
Lähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan taloudellisen elämän hermoa.
Juhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista rahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä rahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä toista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin huikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne sanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin shillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä uusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis vieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla näissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten… Tulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta rippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa.