No niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa kaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on toteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää jazzia, kuten muukin sivistynyt maailma… hm, sivistynyt tosiaankin! Jos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin kyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä.
Sikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on myöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan. Se ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja kauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta ja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin teennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta?
Wien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat kulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä on vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet habsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi, demokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi ristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin, Singerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien nimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä helähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa muodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee revytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa, ja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta.
Volkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on iltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan ja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti, koska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä on itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus kuuluu.
Todellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa, ja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla. Pitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia, muodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja miellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden lisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty ruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin sota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä raukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin voimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla niitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän.
Kansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu tarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen alla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän lienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin esikaupunkien ulkopuolelle?
Taidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan. Eräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö Wien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan henkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen keisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien on sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä keisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois vanhasta hauskasta keisarikaupungista.
Ja matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut Wienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien vaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista.
* * * * *
Sitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta tasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä, niin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa niin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan. Mutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti, on viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla. Täällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin heinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin savolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä. Ja nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta hyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä ei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta — ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti, runollisesti otettuna.