Tshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat slaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä, eivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon hiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen määritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi».
Matkamiestä on Italiassa kumarreltu edestä ja takaa — tietysti ylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan kohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta täällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin vain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen nyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun olette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman teitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä suosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa aikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet saksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa Pragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu, ilmestyy useita saksalaisia lehtiä.
Hotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille. Passipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa on diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin rajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin määrin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen silmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla, tai maasta pois.
Tshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan ole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan. Siitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin asema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu. Sen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja itsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla valtioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset istuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää olevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja juttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin ääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin omituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä heissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan hirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa. Oluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista ukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja istua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti vallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin moniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen laskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä.
Praha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut neljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee senkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla on sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja kunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat Prahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa matkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit suljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja niin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi ainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi, jolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että tiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta kuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta. Löysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten konsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen asunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta asetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi on Prokoj Sedlák, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka kohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan joutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa meillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin tuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua kuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen erään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja sanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt voi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon kansalainen olisi sentään päästettävä pulasta.
Tarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin kanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen vieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan; vieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen.
IX.
VARSOVAN KAUTTA KOTIA KOHTI.
Tällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko riskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna, sillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme kilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä nuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin maata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja sittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat tasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin pesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua, joten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa lisääntymiskäskyä.
Täällä vilisee ennestään tuttuja paikkoja, mutta asemien nimet on uusi isäntä vängännyt omalle kielelleen. Niin pitääkin! Oikeastaan olisi meidänkin päästävä kokonaan kaksikielisyydestä, sillä se synnyttää ulkomailla vain ilkeää sekaannusta. Tapaan tässä juuri erään ranskalaisen, joka liikeasioissa läpi Europan matkustaessaan kuuluu poikkeavan Suomeenkin. Hänellä on pitkä lista Suomen paikkakuntien nimiä, ja kaikki ne ovat yksinomaan ruotsinkielisiä. Muutamia niistä ei hän saa millään ilveellä suustansa ulos, ja kirjoitettuinakin ne ovat saaneet varsin hullunkurisen muodon. Porista syntyy meillä pitkä keskustelu. Björneborg on hänelle aivan mahdoton lausua, ja kun minä sanon sen suomalaisen nimen, ääntää hän sen oikein, lukuunottamatta korkoa, joka tietysti vilskahtaa viimeiselle tavulle. Mutta se nyt ei ole iso vika sen siansaksan rinnalla, jonka hän sylkee ulos yrittäessään sanoa ruotsalaista nimeä. Sama on laita useitten muitten paikan nimien. Eiköhän jo olisi korkea aika saada Suomen kansan suuren enemmistön kieli oikeuksiinsa maan rajojen ulkopuolellakin? Mitenkä menettelevät tässä suhteessa lähettiläät ja konsulit?