Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!
Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin.
Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla — pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin nähtävissä.
Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.
Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!
Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten, vieraan silmältä piilossa.
Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin.
Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa, jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja »Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole rahoja.
Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa. Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän vesituikun.
Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa, nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä, semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi!