Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan…
Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä he eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin (lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30 centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään. No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.
Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St. Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on. Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.
Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta — ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.
Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa. Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis ja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta toimeentulo on työn… takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin, vaikka ei vallan paratiisissa eletä.
Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan täällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta, huimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen tukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.
Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä, ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.
Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?
Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä- kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä viuhottivat aseman ohitse.
Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?