Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen, silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.
Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä paranneta.
Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että toisinaan tahtoo syntyä tappelu.
Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään, eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.
Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun — rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin, eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin, mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana, tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen. Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto. Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.
Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue, etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!
Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin. Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä, mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.
Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?
Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän. Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia. Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä asioista…
Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli pahempikin juttu.