Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja valittiin uusia tilalle!
"Nyt kai saan passin".
Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha. Se osasi harmittaa. Oma komitea… olisinpa tuon tiennyt, en olisi auttanut valtaan…
Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.
Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.
Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia kokeneen Venäjänmaan historia tiedä.
Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä kaatuneitten pyhää muistoa…
Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.
Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat… Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä papereita. Pietariin… Suomeen…
* * * * *