Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat… työmiehet… porvarit.
Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta".
Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!"
Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari viikkoa takaperin… Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä…
* * * * *
Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä lähitulevaisuudessakaan.
Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun pesään, josta lopulta pääsi eroon.
Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.
Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu" Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.
Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen sydämellä.