— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa. Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo laalunnii…
Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:
Kurrista ei tule kunnon ruoka, kurri se kuohuu niinkun suopa, vallatu vaa, kurri se on kura-aa…
Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä polveensa.
— Elähäm mitä… Vai semmosjta o' halavattu… Kurria, no kaikkee sitä… — kuului sekaisena kuorona.
— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa…
Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti väliin:
— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo…
Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.
— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät yhtyvän.