— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.
Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti valmis paneutumaan taisteluasentoon..
— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku' orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.
Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!
Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti, hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa, totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa, eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu keikkui takaraivolla.
Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet, mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.
Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä, sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista, mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia, ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja muuta puhdistettua, menipäs vaan!
Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä. Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti. Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija, käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:
— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn, separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä höplötintä…
Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli, sanoa hötäisi siihen: