Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.
Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.
— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.
Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:
— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?
— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.
— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo… Vai kansan koolun… Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.
Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.
— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.
Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.