Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät, siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta, josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:
— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!
Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja outoja vehkeitä.
Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.
Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta. Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.
Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla paljon niistä sipatuksista.
Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie, taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän. Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle, jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.
Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.
Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa, jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta, tulisi niinkin.
Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin, kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä paremmin näissä maallisissa.