— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa. Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla tietättää, minkä niilläeh herrojlla!… Ja sill' or ryökäleellä, em paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä, vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam puttoo?
Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie, ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle. Se se onkin eri sätös, se juna.
— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie
Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.
Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.
— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat, niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä meijän keskuuvessa essiintyvä… Vaikka kyllä kaeketi ne tällä mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan, niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee käämääm masjsiinalla.
Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään, kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen, vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen, eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.
— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.
— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku puheliaalta kapteenilta.
— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.
Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.