— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo löytännä?
Maijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella on sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan kohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja vilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:
— Niinku' ei sullekkaa' kelepois tavalline' lapeaita selän kalttoomissee…
Siinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan vistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin kämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.
— No, aena se tua emäntä vua' o' yhtä kaprakkoo immeistä' ku' ennennii!
— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä kala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät ruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä lie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?
Kesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj tavattannoonkaa?
No Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja kiäntäyn.
Tekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta ruppee töitääj jättämää…
Ja siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina vasta kerkesi kääntymään tupaan päin.