Oli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan puolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori tytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana, verevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä vellipataa hämmenteli.
Maijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen silmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi. Tulija ei voinut olla ihmettelemättä:
— No, Herra hyväst siunatkoon, ihanko seon tämä Emma ite!
— Minähän se vuan. Mittee kummoo se Maijastiina sittem minussa näkköö?
— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj vanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo niitä ikijä?
— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo yheksäästoista täättyy.
— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem partaalla. Kuulehha tuota…
Maijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja suhahti hiljaa hänen korvaansa:
— Luvellahe' Alapetti käsk sannoo hyvin paljo terveyksiä!
Ja samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili samallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla maantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän tuulensa.