Emma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa mitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan suuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta terveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli pohjaanpalamatta.
— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko sitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? — tiedusteli emäntä.
— Mitteepä sitä tälle kööhänsekajselle immeiselle…
Mualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata Hirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin, siellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla, tuljko lehmävasikka… Mittee vuan itellennä?
— Eepähän sitä sen kummempoo… Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret koittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät… Semmosjtaha' seon tua' immeise' elämä.
Semmosjta, semmosjta o' elämä… Mitenkää' s'oon sittä niihen ketruuksiin kansa?…
Kerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta jos häntä ottasj ensiv vähä palasjta…
Tietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten asioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä tapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi antanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa, mutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä tahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin yksillä tulilla puolisvellin kanssa.
Enimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus oli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa. Hän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia taloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt aikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä Emmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.
—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti
Maijasstiina liplatuksensa.