— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute' o' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään näkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen poika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta sentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että rotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän selittääkseen vieraalle tämän maalausasian.
Sukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle, mutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi — omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva piian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla kyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi, niin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla miten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt kokoontui ulkotöistä puoliselle.
Tuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä Savon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa tämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin laaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita itseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan sinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä kupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten Taavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon itse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana poikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään Tuavetti ja isäntä.
Ei hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen, Israjeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta rikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun, minkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä herranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä ollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä kukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että vaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet eineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana saanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti ja ajatuksen kanssa.
Eikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin hiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa housunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla suutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut piippuansa lataamaan.
Sitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä, sen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.
Maijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi niin juuttuneen sen sydämelle.
— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom portin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?
Isäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja tuhautteli kessusavuja piipustaan.
— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill' om meininkinä.