Veres vanhaa veikeämpi - Heikki Välisalmi

Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja talvitamineitaan.

Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin, jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä, että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla, niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.

Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa, jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan, jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä, jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen lukuhommansa kanssa.

Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu. No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan, ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun ääressä.

Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.

Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle, jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.

Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin, milloin hän sitten tulenee?

Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni. Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen. Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen, vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne kirpunpistokset.

Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää… Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin, jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää, että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen, kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään muikkukalaa…

Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne ahvenet… Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten taikojensa kanssa… Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.