Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla; vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä. Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.
Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä. Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra, kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan. Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri, kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan, ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari tulee.
— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi
Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.
— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.
— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj ite muavvuarjrii… — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli tullut katsomaan »sitä ihteesä».
— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet. Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä ilopurolaisen ohella.
— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, — päivitteli Karhunen.
Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin, että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja paljotöistä lääniä.
— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.
— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies, vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa toemeen iliman sitä.