Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään maanvaaria.
Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava syvään.
— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan
Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.
— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt minkä kärryytättä!
Ja ukothan kärryyttivät.
— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.
Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän julisti:
— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.
Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha Jahvetti, pani vastalauseensa:
— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko leänim peämies…