Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät sitten meidät maalaisetkin perässään.

Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää, minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.

Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.

XI.

Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria, Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin hät’hätää amen.

Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon, hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut, ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin, mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.

Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen itsensä rovastin kädestä.

Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.

Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät, mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen suvun päämiehenä.

* * * * *