Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana, sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.

Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka vähän joka viikko.

Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään, mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?

Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä. Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.

Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista; nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä matka minun kohdalleni sattuu?

Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että, tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas tarjotaan.

Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset, turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen, joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle, ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.

Sellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun on oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat tunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti kiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen ja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan, ja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy vaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen veto veressä metsiin ja järvelle.

* * * * *

Sitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie pitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli useimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän ja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja siitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli, sama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle Luvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu liikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin mukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää. Olisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut juhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna vihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen, ja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.