Nauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla auringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja vähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan takana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta päässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma ensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin nokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään töissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt vanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla veikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen kasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen johtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä — ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se hyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän sillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen itsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri sitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se ajattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on takana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.
Mutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä Justiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin: vähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi kuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän Justiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina ottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta tässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee? Vakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää hänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.
Totinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä mietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja sitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä saattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään päässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin viime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on jo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä vielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi päästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle, jos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi. Tuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä jukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se riittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä veneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.
Menihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen saatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä ja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja köllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.
Ja sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan yli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä kököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus tässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole luotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa kiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa oikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän nuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä morsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä uuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin tarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin vanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin eipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista, jos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat nukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin kerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä lehdostakin.
Tämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja Sukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten pienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison koivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset malttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä parittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä yönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on itsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten ihmisten silmiltä.
Ne istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi, katsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.
— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen puoleen kääntämättä.
Toloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että päätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia vaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:
— Kyllä minä menen.