— Oikein! Se on minunkin mielipiteeni.
Hintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta tiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä loistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja tyttö jatkaa:
— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat tänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut. Minä vartoan sinua nämä neljä vuotta.
Poikakin kääntyy jo kohti:
— Mutta jos sinäkin lähtisit?…
— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää vanhempiani…
Ja niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin ja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta kuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin ja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu Hirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen työmaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee tyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa tehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.
Taisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen silmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa lyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.
* * * * *
Nyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä, jolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja myrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi morsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen pukijana kuului tällainen etuoikeus.