Hääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat kattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet tarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen tiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan tarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän sielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat kurottuivat eteenpäin.
Eipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa sittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin. Ihan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo hiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt miehiselle miehelle yksi akanotto?
Markkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei ollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne keisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut kunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän nykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan tämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta parani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun te nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta sai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.
Nyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat kurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät ikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan: itkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen… Jaha, ne siis sitä morsiamen itkua, nämä akat…
Toimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit. Tarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta muut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään sitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa onnea ja menestystä parhaansa mukaan.
Taavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi kourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa laukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on kangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:
— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa alakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav, vaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan. Se neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää etteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä' immeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja viisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks…
Justiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa edeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin elisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen kerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy. Niin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä lapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.
Kolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.
Hänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:
— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta ottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta… Ja ostoote separatierj, se kuul' olovah hyvä vehe… Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee poekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo veikeemp'…