Ei loista se pinnalta Ranskan malliin, missä vapaus elolle muotoja loi. Kas Saksan mies se rintansa valliin tuon vapaustuntehen kammitsoi.
Ja Kölnin kirkkoa korjaellaan se ansio hohenzollien vaan. Habsburg'ista apua lahjoitellaan, suo Wittelbach lasit ikkunaan.
Ja perustuslaki, se vapausmuuri on luvattu, sana on panttina jo, ihan keisarisana, se aarre on suuri, kuin Reinissä tarujen aarteisto.
Ja Rein, jalo virta, virroista muhkein on meidän, maamme se kestitsee. Sen jalkoja huuhtovi Hollanti uhkein ja Sveitsi sen hapsia hoitelee.
Ja laivasto luojan lahja niin vankka ylivoimamme turvaa, ja soutavat tään kaleriorjat, jo tultanee kahlekin rankka pois soutajain jaloista jättämään.
Kevät kukkivi. Niityllä vihryt loimi.
Vapautta ja luontoa ahmitaan.
Ja kunhan kielletään kustannustoimi,
niin sensoritkin on muistoja vaan.
HENRIK.
Kanossassa eessä linnan keisari on Saksan Henrik murhemekoin, paljasjaloin. — Yö on sateinen ja kylmä.
Ikkunasta ylhäält' tähyy
kaksi haamua, ja kuuhut
Gregorion kaljuun päähän,
Mathildinkin[1] rintaan paistaa.
Henrik kalvain huulinensa isämeitää mutiseepi. Mutta keisarrinnassansa salaa kiroo, salaa lausuu: