Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien
oli kankaani-maskeraati;
Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll'
ilmiannot äkäiset laati.
Tääll' ihmisiä ja kirjoja
tulirovio tuhosi muinen;
soi kellot ja kyrie-eleison
nous ilmoille tuhatsuinen.
Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili
kuin koirat raitteja pitkin;
vielä tuntea uskonvimmastaan
voi jälkeläiset ne nytkin. —
Vaan tuolla kuutamossa, kas,
tuota jylhää kummitusta!
Se Kölnin tuomiokirkko on
tuo pelätti peikko-musta.
Tuli olla sen hengen bastilji,
ketut Rooman ne tuumi: tänne,
tähän jättityrmään turtuva
on Saksan järjen jänne!
Tuli silloin Luther, luja mies,
seis-huutonsa kuului suuri —
sen koommin korkenematta jäi
tuon tuomiokirkon muuri.
Se kesken jäi — ja se hyvä on.
Juuri valmistumatta-jäänti
sen Saksan voiman ja tehtävän
protestanttisen merkiks säänti.
Te tomppelit tuomioneuvoston,
onko aikomus kättenne heikkoin
työ jäänyt päättää, valmistaa
pesä vanha se sorron peikkoin?
Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa
ropopussia, juoskaa rahaa
kereteiltä ja juutalaisiltakin —
siit' apua ei pahan pahaa.
Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan
tuota tuomiokirkkoa tukee,
ja muuan lahjakas kuningas
suotta hyväks sen lausuu ja lukee!