Sa lintu-iljetys, maltas kun
sun käsiini saamaan osun,
mä kyllä sun kynin ja höyhennän
ja kyntes murskaksi hosun.
Sa maltas, ilmassa heilua saat
pian varressa pitkän luudan;
ma hauskahan haukan-ammuntaan
kytät, reiniläiset huudan.
Ken alas sun ampuu, se valtikan saa
sekä kruunun mult', uros oiva!
Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"
on riemuhuutomme soiva.
IV LUKU
Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan
ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.
Yhä vehreissä roomalaislaseissa
se vielä kultana hohtaa,
ja liikaa jos puolikon jonkun juot,
nokan päähän se nousee kohta.
Nokan päähän niin makea kutkutus,
että malta et maistamatt' olla; —
ulos lähteä katuja kaiuttamaan
piti öisellä kuutamolla.
Kivitalot ne katseli mua, kuin ois
ajan ammoisen tarinoita,
pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet
mulle kertoa muisteloita.
Niin, tääll' ovat nähneet elostavan
ne pappein, hurskasten sutten,
täällä "hämärät miehet" on häärineet,
kuten kertoo Ulrik von Hutten.