Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois
niin outo urina soinut,
mies vanha kuin yskäisin, vapisevin
ois äänin vaikeroinut:
"Tervetullut, poikani, kiitos, kun
noin vuott' olet kolmetoista
mua muistanut, poissa ollessas
sain kokea monenmoista.
Biberichissä kiviä niellä sain,
ei kiittää kestä se kekker'!
Mut pahemmin lastasi laulullaan
mun vatsani Niklas Becker.
Mua laulanut on hän, kuin oisin ma
mikä puhtahin impi ikään,
kenen kunniankukkaista riistämään
ei tulla saa mies mikään.
Tuon tuhman laulun kuullessain
ihan valkopartani voisin
pois reväistä, itseni hukuttaa
ihan omaan itseeni soisin.
Pojat Ranskan ne paremmin tietävät,
mi on impeydessäni perää;
ovat voittajavetensä sekoittaneet
mun vesiini monta jo erää.
Tuo tuhma laulu ja tuhma mies!
Mua herjasi suotta syyttä.
Tavallaan mulle hän tuotti myös
poliittista ikävyyttä.
Näet ranskalaiset jos palaa nyt,
saan hävetä niiden eessä,
joka taivaalta heit' olen takaisin
ain' anonut silmät veessä.
Pikku ranskalaisia rakastanut
olen aina — vieläkö siellä
vain leikkivät, laulavat, valkoiset
heill' onko housut vielä?
Ilo heit' ois tavata, elleivät
he irvisteleis mua nähden
tuon kirotun loilotuksen vuoks,
tuon häväistyksen tähden.