On Raumer lumppusaksa vain,
saa kotkantähden viimein.
Ei ole Horatius Freiligrath,
vain laatii lauluja riimein.
Puhu onneks ei Massmann latinaa,
Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
tärpättiä saastaista särpi ei
kuin Rooman naikkoset salaa.
Oi Hermann, se on sun ansiosi
Siks sulle patsas suuri
Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
panin lisäni listaan juuri.
XII LUKU
Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.
Alas astui ajaja laudaltaan
avun hakuun kylästä kiirein.
Jäin yksin, metsä mun ympäröi
sydänöisin, ulvovin piirein.
Sudet nälistyneillä äänillään
ne ulvoi viiltävin vimmoin.
Kuin kynttilät yössä tuikkivat
nuo silmät kiiluvin kimmoin.
Kai oli kuullut mun tulostain
tuo metsän karvainen kansa,
ja kunniakseni tulitti tien
ja kaiutti kuorojansa.
Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
noin suodaan silmillä, suilla!
Otin asennon heti ja vastaamaan
kävin liikkeillä liikutetuilla:
"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
joka jaloon seuraanne toi mun,
niin sydämenpohjainen ulvonta
missä tervehdykseksi soi mun.