Oi, mittaamaton on tunne tuo,
minkä mielelleni se antaa;
tään hetken ihanan iäti
ma tahdon muistossa kantaa.
Teitä luottamuksesta kiittää saan,
jota minulle olette suoneet
ja koetuksissa näkyviin
ain' uskollisesti tuoneet.
Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
ette käyneet kurjien paulaan,
muka ett' olin koiraksi kääntynyt
ja ottanut renkaan kaulaan,
pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.
Jos lampaanturkin mä toisinaan
vedin päälleni pahaan säähän,
mun haaveilla onnea lammasten
toki tullut ei ikinä päähän.
En ole lammas, en koira, en
hovineuvos, en silli mikään —
susi oon, suden mulla on sydän ja suu
ja ikenet niin-ikään.
Olen susi ja sutten keralla
ain' ulvon ma — teit' en heitä.
Niin, itseänne kun autatte,
niin luojakin auttaa teitä!"
Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.
XIII LUKU
Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!