Sää märkä, maisema kalju — taas
vain lokaa harmaata halo!
Toki elää ja helaa mun hengessäin:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Runon vanhan loppukertaus,
jota ammani ennen lauloi —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
kuin paimentorvi pauloi.
Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
iloss' elää ja hekkumassa,
kunis kerran riippuvan tavataan
pajun harmaan haarukassa.
Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
sen todisti sankka salo;
se työt' oli Fehmen kostajain —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
oli saattanut ilmi sen palo.
Ottilia huutanut kuollessaan:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Ja laulua muistaissa muistan myös
tuon hoitajamummoni hyvän,
näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
joka rypyn ja kurtun syvän.
Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
ja julmat kummitusjutut
ja kansanlaulut ja tarinat
ne kaikk' oli hälle tutut.
Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
kuinka kuninkaantytär nuori
kedoll' autioll' istui itsekseen
ja kultakutreja suori.
Hän hanhipaimenna hanhineen
siell' olla sai, ja kun illoin
piti karja portista ajaa taas,
hän surren seisahti silloin.
Näet portin päälle naulittu
oli hevon pää, hepo-raukan,
joka häntä maalle vieraalle
oli viemään lähtenyt laukan.