Mun nostaa sisintä sappeain,
kun kuulen puhettas pöyhkää,
sun hengitykses jo herjausta,
majesteetinrikosta löyhkää!"
Noin äijä kun suuttui suunniltaan
ja vallassa sokean vimman
kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
purin sisuni salaisimman.
"Herra Punaparta" — ma huudahdin —
"olet vanha sa satuhaamu,
mene maata, meille sinuttakin
kyll' aukee vapauden aamu.
Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
meill' etupäässä jos vilkkuis
eto kummitus kruunuin ja valtikoin, —
kovin ilkeästi ne ilkkuis.
Ei lippusikaan mua miellytä,
ei koko sen musta-puna-kulta;
halun vanhasaksalais-narrit sen
otti opistoaikaan jo multa.
Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan
pysyt kiltisti kotona täällä —
kun oikein mietin, on keisari vaan
meille kiusana kiusan päällä."
XVII LUKU.
Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.
Unen ihannehaavehissa vain
mies Saksan saksaksi julki
heille mielensä tuo, min uskollinen
sydän syvimpähänsä sulki.
Ohi metsän menossa oltiin, kun
ma havahduin, — näkö puiden,
tuo puinen, alaston todellisuus,
udut hajotti haaveiluiden.