Oli Campeni jalo Amphitryon,
hymy huulilla luopumatonna;
hänen silmänsä autuutta säteili
kuin kirkastettu Madonna.
Ma aattelin, pöydän aarteita
alas kaulaani halulla ajain:
"Tuo Campe on todella suuri mies,
kukka kaikkien kustantajain.
Joku toinen ois nälässä antanut
mun kulkea maita, teitä,
tää juottaa janonkin sammuksiin;
hänt' en mä ikinä heitä.
Ole kiitetty, luoja taivahan,
tään rypälemehun kun luonut,
ja kustantajaksi kun minulle
olet Julius Campen suonut!
Ole kiitetty, luoja taivahan,
kun suuri tulkoon-sanas
loi osterit mereen ja kasvamaan
maan Reininviiniä manas!
Sitruunia myöskin, antamaan
meren ostereille mehun —
tän' yönä suo, isä, vatsassain
vain hyvästi sulaa rehun!"
Tuo Reininviini niin hellyttää
minut aina, rinnasta haipuu
joka ristiriita, siell' elähtää
syvä ihmislemmen kaipuu.
Mun ajaa se katuja astelemaan
ulos alle taivallan välkeen;
sydän sydäntä hakee, ja silmä käy
valkohelmain hentojen jälkeen.
Ihan riutua moisena hetkenä
olen kaihoon, mi rinnan täyttää;
katit kaikki harmailta silmissäin,
Helenoilta naiset näyttää. — — —
Ja Drehbanin päähän päästessäin
kuun valossa kuninkainen
tuli vastaani vaimo-ihminen,
ylen korkeapovinen nainen.