Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,
sini silmäin kuin turkoosikivi,
kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,
nenä myös vähän punehtivi.
Päässä päähine valkealiinainen
ihan linnakruunun malliin,
sen tärkkäys poimuihin taitettu
kuin tornit ja sakarat valliin.
Hän kantoi valkoista tunikkaa
alas pohkeille ulottuvaista.
Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin
pari pylvästä doorilaista.
Mitä maallisin, mitä luonnollisin
joka ilme, mut että vaimo
oli ylempi olento, tiesi taus
yli-inhimillisen aimo.
Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas
tykö Elben pitkältä tieltäs —
nuo kolmetoista ei vuotta viel'
ole, näämmä, muuttanut mieltäs!
Haet noita kauniita sieluja kai,
kera joitten niin monesti muinen
tässä kauniissa seudussa karkeli pois
sult' yö sulohaaveiluinen.
Nieli elämä, hirviö satapää,
ne jo irjuvin ikenineen;
pois aika vanha on vaipunut
jo armaine ajattarineen!
Poiss' on sulokukkaset, sydämes
jumaloimat nuoren — ne kukat
on langenneet, on lakastuneet,
ne myrsky runteli rukat.
Ne kuihtui, murtui, musertui
raa'an kohtalon-anturan alle —
niin, veikkonen, täällä kaikelle käy
ihanalle ja armahallel"
"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan
kuin unelma aikojen takaa!
Miss' asut sa, korkea kulkijatar,
ja saanko matkas ma jakaa?"