Mun nojasi vasten poveain
hänen päänsä — mun olkapääni
vähän rutisti linnakruunua —
hän haasteli hellänä ääni:
"Peloll' usein aattelin, siell' että sä
Pariisissa siveettömässä
kerä rivojen ranskalaisten niin
omin päin olet elämässä.
Menet minne vaan, eikä rinnallas
edes uskollista siellä
ole saksalaista kustantajaa,
joka kaitsis ja ohjais tiellä.
Ja siell' on niin kova kiusaus,
sylfiidejä paljon kärkkyy
epätervehiä — ei tiedäkään,
kun mielen rauha jo järkkyy.
Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on
toki siveys ja tapa hyvä;
on täällä meilläkin tarjona
moni riemu hiljainen, syvä.
Jää tänne, tääll' entistä paremmin
nyt käydä asias alkaa;
me edistymme — sen itsekin
olet huomannut — täyttä jalkaa.
Jo sensuurikin on lievennyt,
jo Hoffmann vanheten lauhtuu,
sun matkakuvias kohtaan jo
häitä nuoruudenraivo rauhtuu.
Sun itseskin ikä lauhduttaa,
mukaannut moneen jo kohtaan,
ja entisyyskin silmissäs
kai kauniimmalta jo hohtaa.
Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin,
se on liikaa; orjuuden paulan,
kuin muinen Roomassa, kirvoittaa
voi aina leikkuulla kaulan.
Oli kansalla ajatusvapaus,
sen suurilla joukoilla, vainoon
ne harvan harvat joutui vaan,
jotk' antoi kirjoja painoon.