"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" — hänen suunnattoman vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta — "ystäväiseni!"
Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa, eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."
Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin myöhemmin.
"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:
"Missäs minun kelloni on?"
Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:
"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"
"Niinpä niin!" — ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen.
"Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista
ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta:
"Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"
Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan. Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti, mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli. "Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut rahojaan, kun hän jo matkusti.
Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"