Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin, vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua niin pahasti vaivannut."
Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan. Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.
Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko Berlinin ylösalaisin."
Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla — Hornungilla oli vielä harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä — Diederich palasi Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään kerran hänen piti käydä siellä.
"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.
Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.
Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi. Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden, joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä johdosta.
Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää, tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään, mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille kostetuksi!
Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan. Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.
Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään, mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan, sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"