Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin aika raato, kippis!" — joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"
Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä, ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana. Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch jälleen pöytään.
"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"
Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.
Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä, suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän tapasi jumalan!
Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa, mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin, mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä siihen!"
Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen hyväksi kasvattajakseen.
Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon — ja hänen ilmeensä oli kärsivä pinnistyksen vuoksi —, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.
"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."
Ääntäessään "muodollisuuksien" m:n hän puristi huulensa yhteen ja soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä, jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin; voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen, missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä. Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä, kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu. Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!